Kehonkuvan muutokset laihtuessa
0Kehonkuvan muutokset ovat väistämättömiä, kun paino putoaa. Ja mitä enemmän paino putoaa, sitä suurempia kehonkuvan muutokset ovat. Kehonkuva ei varsinaisesti kerro mitään kehosta tai sen ulkonäöstä, vaan siitä, miten oman kehonsa mieltää ja minkälaisia merkityksiä siihen liittää. En ollut aiemmin kiinnittänyt juuri mitään huomiota omaan kehonkuvaan, kunnes paino alkoi tippua paljon ja aika nopeastikin.
kehonkuvan muutokset – miten suhtautua
Ennen lihavuusleikkausta toki tiesin olevani reilusti ylipainoinen, se ei ollut mitään uutta. En kuitenkaan tajunnut aina sitä, miten iso oikeasti olin. Kuvissa se korostui vielä enemmän, etenkin jos kuvassa oli jonkun toisen kanssa. Silloin sitä todellakin tajusi, miten iso oli. Toki vaatteita ostaessa yms. oma koko oli hyvin tiedossa. Silti oli sellaisia päiviä, että en pitänyt itseäni niin isona kuin olin ja itsellä oli jopa ajoittain hyvä olla omassa kropassa.
Kehonkuvan muutokset ovat itsellä korostuneet eniten kuluneen syksyn ja loppuvuoden aikana. Eniten muutokset ovat tulleet esille vaatteita ostaessa. Tai rehellisesti sanottuna en vieläkään aina osaa ostaa oikean kokoisia vaatteita. Tuntuu oudolta, miten vielä viime vuonna vaatteet olivat kokoa 3xl / 52 ja viimeksi ostamani vaatteet ovat olleen kokoa L / 42. En aina ymmärrä sitä, miten en olekaan enää sen samankokoinen nainen ja oikeasti voin ostaa monta kokoa pienempiä vaatteita. Enää ei tarvitse ostaa vaatteita jotka mahtuvat päälle vaan nyt voin oikeasti ostaa vaatteita joista tykkään.
Itsellä on ollut tärkeässä roolissa tässä matkalla kuvien ottaminen. Vaikka kaikki eivät ole ennen – jälkeen kuvien ystäviä, itse koen ne erittäin tärkeänä osana tätä matkaa. Koska oma kehonkuva on muuttunut niin paljon vuodessa, on jollain tavalla helpompi ymmärtää asioita kuvien välityksellä. Kun näet itsesi peilistä päivittäin, ei muutoksia samalla tavalla huomaa. Omaan peilikuvaan sokeutuu. Siksi koen itse tärkeänä ottaa paljon kuvia matkan varrella. Ja niin aion myös jatkossa tehdä.
-Henriikka
lue myös
Saanko erilaista huomiota kuin aiemmin?
Lihavuusleikkaus ja joulu – miten meni?
Miksi puhun avoimesti lihavuusleikkauksesta?
seuraa somessa
Löydänkö ikinä rakkautta?
Löydänkö ikinä rakkautta? Siinäpä vasta iso kysymys, joka on etenkin tänä syksynä pyörinyt mielessä todella, todella paljon. Pelkään, että en koskaan löydä ketään ja joudun viettämään loppuelämäni yksin. Mietin myös pitkään kirjoitanko aiheesta ollenkaan vai pidänkö asian kokoaan sisälläni ja omana synkkänä salaisuutena. Mutta päätin jakaa asian, vaikka sitten vertaistukena jollekin muulle. Ja kyllä kirjoittaminen toimii itselle myös jollain tavalla tapana purkaa asioita. Joten tästä mennään.
Ikisinkku loppuelämän?
Mennään muutama vuosi taakse päin. Tai palataan oikeastaan opiskeluaikoihin. Silloin vietin railakasta opiskelijaelämää enkä ehkä olisi halunnutkaan parisuhdetta. Toki, jos kohdalle olisi silloin tullut joku, tuskin olisin jättänyt sitä korttia katsomatta. Mutta silloin sinkkuelämä ei ollut itselle mitenkään rasite. Opiskelut tuli päätökseen, ostin asunnon ja sain töitä. Alkoi tuntua siltä, että olisi kiva myös saada parisuhde. Sitä ei silloin koskaan tullut. Eikä ole tullut vieläkään.
Opiskeluiden päättymisen jälkeen alkoi myös oma paino nousta hitaasti, mutta varmasti. Samalla painon noustessa ylöspäin, oma itsetunto meni samaa vauhtia alaspäin. Lopulta itsetunto oli niin matalalla ja alhaalla, että en enää halunnut katsoa itseäni peilistä, saati poistua kotoa. Joten eipä siinä paljon treffailtu tai edes uskaltanut toivoa minkäänlaisesta parisuhteesta, kun oma itsetunto oli pohjamudissa. Tänä syksynä olen kuitenkin ollut itsevarmempi kuin ehkä koskaan elämässäni. Ja sitä kautta myös oppinut jälleen rakastamaan itseäni. Kamala klisee minkä kaikki ovat kuulleet varmasti 10399248 kertaa: et voi rakastaa toista jos et ensin rakasta itseäsi. Noh, nyt voisin sanoa rakastavani itseäni jälleen täysillä, joten olen valmis rakastamaan myös toista. Mutta löydänkö ikinä rakkautta?
Syksy treffaillessa
Kulunut syksy on mennyt jonkin verran treffaillessa. Muutamaa tyyppiä olen nähnyt muutaman kerran, mutta siihen ne ovat jääneet. Itse aina miettii, että mikä minussa on vikana, että kukaan ei halua tavata useampaa kertaa tai miksi mistään ei kehity mitään vakavampaa. Olen kuitenkin työstänyt omaa mieltä hyvinkin paljon ja tajunnut yhden asia. Ei minussa ole mitään vikaa, en vain ole juuri sille tyypille ”se oikea”. Jaksan kuitenkin uskoa, että joku osuu vielä omalle kohdallekin. Ja tästä päästäänkin seuraavaan asiaan.
Viime keväänä taisin sanoa ääneen, että seuraavaksi kun Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa on haku, minä haen. Noh, eilen sen sitten tein ja pistin hakemuksen kuvineen ja videoineen menemään. Katsotaan miten homma etenee vai eteneekö mitenkään. En kuitenkaan laita kaikkia panoksia tuohon ohjelmaan vaan jatkan samalla tavalla deittailua ja etsin rakkautta myös ”itsenäisesti”.
-Henriikka
lue myös
Saanko erilaista huomiota kuin aiemmin?
Lihavuusleikkauksesta vuosi – Henriikka 2.0 on 1 vuotias
seuraa somessa