Löydänkö ikinä rakkautta? Siinäpä vasta iso kysymys, joka on etenkin tänä syksynä pyörinyt mielessä todella, todella paljon. Pelkään, että en koskaan löydä ketään ja joudun viettämään loppuelämäni yksin. Mietin myös pitkään kirjoitanko aiheesta ollenkaan vai pidänkö asian kokoaan sisälläni ja omana synkkänä salaisuutena. Mutta päätin jakaa asian, vaikka sitten vertaistukena jollekin muulle. Ja kyllä kirjoittaminen toimii itselle myös jollain tavalla tapana purkaa asioita. Joten tästä mennään.

Ikisinkku loppuelämän?

Mennään muutama vuosi taakse päin. Tai palataan oikeastaan opiskeluaikoihin. Silloin vietin railakasta opiskelijaelämää enkä ehkä olisi halunnutkaan parisuhdetta. Toki, jos kohdalle olisi silloin tullut joku, tuskin olisin jättänyt sitä korttia katsomatta. Mutta silloin sinkkuelämä ei ollut itselle mitenkään rasite. Opiskelut tuli päätökseen, ostin asunnon ja sain töitä. Alkoi tuntua siltä, että olisi kiva myös saada parisuhde. Sitä ei silloin koskaan tullut. Eikä ole tullut vieläkään.

Opiskeluiden päättymisen jälkeen alkoi myös oma paino nousta hitaasti, mutta varmasti. Samalla painon noustessa ylöspäin, oma itsetunto meni samaa vauhtia alaspäin. Lopulta itsetunto oli niin matalalla ja alhaalla, että en enää halunnut katsoa itseäni peilistä, saati poistua kotoa. Joten eipä siinä paljon treffailtu tai edes uskaltanut toivoa minkäänlaisesta parisuhteesta, kun oma itsetunto oli pohjamudissa. Tänä syksynä olen kuitenkin ollut itsevarmempi kuin ehkä koskaan elämässäni. Ja sitä kautta myös oppinut jälleen rakastamaan itseäni. Kamala klisee minkä kaikki ovat kuulleet varmasti 10399248 kertaa: et voi rakastaa toista jos et ensin rakasta itseäsi. Noh, nyt voisin sanoa rakastavani itseäni jälleen täysillä, joten olen valmis rakastamaan myös toista. Mutta löydänkö ikinä rakkautta?

Syksy treffaillessa

Kulunut syksy on mennyt jonkin verran treffaillessa. Muutamaa tyyppiä olen nähnyt muutaman kerran, mutta siihen ne ovat jääneet. Itse aina miettii, että mikä minussa on vikana, että kukaan ei halua tavata useampaa kertaa tai miksi mistään ei kehity mitään vakavampaa. Olen kuitenkin työstänyt omaa mieltä hyvinkin paljon ja tajunnut yhden asia. Ei minussa ole mitään vikaa, en vain ole juuri sille tyypille ”se oikea”. Jaksan kuitenkin uskoa, että joku osuu vielä omalle kohdallekin. Ja tästä päästäänkin seuraavaan asiaan.

Viime keväänä taisin sanoa ääneen, että seuraavaksi kun Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa on haku, minä haen. Noh, eilen sen sitten tein ja pistin hakemuksen kuvineen ja videoineen menemään. Katsotaan miten homma etenee vai eteneekö mitenkään. En kuitenkaan laita kaikkia panoksia tuohon ohjelmaan vaan jatkan samalla tavalla deittailua ja etsin rakkautta myös ”itsenäisesti”.

-Henriikka

lue myös

Saanko erilaista huomiota kuin aiemmin?

Lihavuusleikkauksesta vuosi – Henriikka 2.0 on 1 vuotias

Yksinäisyys valtaa mielen

seuraa somessa

Instagramissa

Facebookissa

Lapsettomuus on aihe, joka pyörii päässäni lähes päivittäin. Välillä useamman kerran päivässä. Ja erityisesti nyt, kun omat synttärit lähestyy ja mittariin tulee 34v. Aika alkaa käydä vähiin, se on raaka fakata. Olen pyöritellyt asiaa päässäni niin paljon, tuntuu, että ajatukset menevät entistä enemmän solmuun enkä tiedä mitä tehdä. Kirjoitin samasta aiheesta myös vuosi sitten, synttäreiden aikoihin. Jotenkin se vanheneminen saa asian entistä enemmän esille. Olleen jälleen vuoden vanhempi, mutta lapsettomuus edelleen elämässä läsnä.

lapsettomuus raastaa syvältä

Somessa näkyy onnellisia ilmoituksia raskaudesta, vauvoja syntyy ja heille annetaan nimiä. Olen vilpittömästi onnellinen jokaisen puolesta, mutta silti syvällä sisimmissäni tunnen raastavaa kipua siitä, että itsellä ei ole lapsia. Ihminen, jolle lapsettomuus on läsnä elämässä, on varmasti ainoa ihminen maailmassa joka voi kyseisen tunteen ymmärtää.

Olen kertaalleen jo soittanut adoptioneuvontaan. Se on ensimmäinen vaihe, kun haluaa adoptoida lapsen. En kuitenkaan saanut silloin ketään kiinni ja asia jäi siihen. Tämä oli ennen joulua, joskus marras-joulukuun vaihteessa. En tiedä, miksi en soittanut uudelleen. Onko adoptio kuitenkaan se tapa jolla haluan tulla äidiksi?

Olen myös tämän vuoden aikana paljon miettinyt sitä, jos en koskaan saa omia lapsia. Tekeekö se minusta jotenkin huonomman naisen? Olenko epäonnistunut naisena olemisessa? Tiedän, että molempiin kysymyksiin vastaus on ei, mutta silti pyöritän tällaisia asioita päässäni.

Onnellinen kahden lapsen täti

Vaikka en ikinä saisi omia lapsia, olen kuitenkin äärettömän onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan olla kahden ihanan lapsen täti. He ovat mulle rakkaimpia maailmassa ja teen varmasti kaiken mahdollisen ja mahdottomankin heidän eteen. Helmikuun puolessa välissä veljelle syntyi toinen lapsi, joten nyt olen onnellinen kahden lapsen täti.  En malta odottaa, että he kasvavat ja päästään tekemään kaikenlaisia juttuja yhdessä. Veljen pojan (2.5 v.) kanssa ollaankin jo tehty kaikenlaisia juttuja. Kunpa vallitseva tilanne Suomessa helpottaisi ja päästäisiin uimahalliin, juna- ja bussiretkelle tai ihan mihin vaan.

Tämä on hyvin henkilökohtainen aihe. Silti haluaisin kuulla teidän kokemuksia lapsettomuudesta. Voit myös laittaa sähköpostia jos et halua julkisesti (vaikkakin anonyymisti) kertoa omista kokemuksista. Uskon, että vertaistuki on äärimmäisen tärkeää ja arvokasta näinkin aran asian kanssa.

-Henriikka

Lue myös

Nettideittailu ja sinkkuelämä

Kohta 33 vuotias ja edelleen lapseton

seuraa somessa

Instagramissa

Facebookissa